Haltin-vaellus, osa 1

Päivä 3

Reitti: Lossujärven autiotupa — Urtaspahka — Urtashotelli — Vuomakasjärven kahlaamo — Phitsusköngäs — Phitsusjärven autiotupa Kesto: 12–21.30, x km

Toinen vaelluspäivä alkoi Lossujärven autiotuvalta, josta lähdin etenemään Urtaspahkaa pitkin kohti Pihtsusköngästä ja Pihtsusjärveä. Matka alkoi lupaavasti, kun alussakaan en löytänyt karttaan merkittyä polkua – ei sikäli, että olisin sitä lähtenyt etsimäänkään. Reitti kun menee Suomen suurimpien korkeuserojen keskellä, ei eksymisestä juuri ole vaaraa. Ensimmäisen suoalueen kohdalla tosin alkoi tulla selväksi, että helppokulkuisempaakin reittiä voisi löytyä – joen varressa maaperä on yllättävänkin upottavaa ja askeleenkestäviä mättäitä saa hakea huolella. Tästä syystä eteneminenkin on hidasta, ja kun vielä hyttysiäkin piisasi...

Matkan varrella näkymät ovat upeat. Molemmilla puolella laaksoa kohoavat korkeat tunturit ovat jylhiä, ja tasaisesti tuntureilta laskee alas pieniä ja isompia puroja, joiden alkupäässä näkyy korkealla tunturissa hienoja vesiputouksia. Matkalla tulikin useasti pysähdyttyä ottamaan kuvia.

Vaikka purot ja vesiputoukset ovat hienoja, ne myös osaltaan hidastivat matkaa rutkasti. Matkan varrelle tippui kymmeniä sinänsä melko kapeiden purojen ylityksiä, joilta kuitenkin saa kultakin hetken haeskella sopivia kiviä joen ylitykseen kuivin jaloin (kahlaamaanhan en tietenkään ala!)

Välillä löysin matkalta polun tai pari, joita seurailin kunnes ne taas katosivat. Polku oli tällä etapilla ilmeisen häilyvä käsite...

Lopulta kuitenkin lounaskohteeksi itseni kanssa sopimani Urtashotelli löytyi – myöhemmin kuin toivoin, mutta kuitenkin. Kaiken lisäksi vesisade alkoi juuri sopivasti lounaan tienoilla, joten pääsin melko kuivana Urtashotelliin keittelemään soppaa.

Lounaan jälkeen keräilin vielä Urtashotellin ympäriltä roskia, ja poistuessani huomasin vähemmän ilokseni polun varressa olevan kivikasan alla hillittömän roskakasan. Voi kai sitä jätettä noinkin ”hävittää”... Mukaan lähti kassillinen roskia kohti seuraavaa autiotupaa. Vaikka oli jo suhteellisen myöhä (olisikohan ollut joskus 18 aikoihin), niin itse asiassa tässä kohtaa vaikeudet vasta alkoivat. Kävi ilmi että ennen kahlaamolle ja Vuomakasjärvelle pääsemistä pitäisi ylittää kilometrin verran vaikeaa louhikkoa. Ei kai siinä kuin eteenpäin... Louhikon jo melkein loppuessa yhdeltä kiveltä alaspäin astuessani oikean jalan polvi huudahti kivusta. Maasto ja pitkät päivämatkat olivat tehneet tehtävänsä, ja jonkinlainen rasitusvamma oli ilmeisesti polveen muodostunut. Eipä siinä kuitenkaan kauaa kannattanut miettiä: Kipu oli sen verran hallittavissa että murtuma tai muu vakavampi ongelma tuskin tulisi kyseeseen, joten kaivelin särkylääkettä naamariin ja jatkoin kohti virkavallan majoja ja Vuomakasjärveä.

Rannassa huomasin että Pihtsuskönkäälle pääsisi myös tältä puolelta Phitsusjokea ihmettelemään polkua pitkin. Hetken pohdinnan jälkeen kuitenkin totesin että aikataulu ja jalan kunto eivät anna periksi ylimääräistä koukkausta, joten jatkoin kahlaamon yli kohti Kalottireittiä. Virta olikin kahlaamolla yllättävän voimakas, ja muutamassa kohtaa kaatuminen oli aivan liian lähellä – kahlattava matka myös oli yllättävän pitkä, ja vesikin vähän viileää.

Yli kuitenkin päästiin, ja tässä kohtaa oli syytä ottaa ensimmäinen juhlamalja hyvän suorituksen kunniaksi. Nopean henkilökohtaisen huollon jälkeen jatkoin matkaa kohti Phitsusjärveä, johon olin päättänyt saapua yöksi, vaikka väkisin.

Jonkun matkan päässä ylempänä rinteessä voimat alkoivat loppua, ja paikka valikoituikin päivällispaikaksi. Kiven päällä tuntui olevan mukavan tuulista ja kuvittelin etteivät hyttyset siinä varmastikaan kiusaisi. Dream on... Hyttysiä oli paikalla ilma mustanaan, ja hetkeksikään ei voinut pysähtyä. Jonkun verran proteiinilisää taisi pataankin päätyä.

Hyvin syöneenä kuitenkin huomasin heti päivällispaikan vieressä jo olevan Kalottireitin. Nythän tämä varmasti helpottuu, eikös niin? Rinkka kantoon ja kohti Phitsusjärveä. En jaksanut edes pysähtyä putoukselle ottamaan kuvia, vaan jatkoin suoraan eteenpäin tietäen palaavani samaa reittiä vielä kuitenkin takaisin.

Kohtapuoliin Phitsusjärvi ilmestyikin näkyviin, ja sen ohella muutama tönö. Toiveikkaana lueskelin kartasta että kyseessähän on varmasti autiotupa, eli kohta ollaan perillä. Lähestyessä kävi kuitenkin melko selväksi, että kyseessä ovatkin porokämpät eikä suinkaan kovasti jo odotettu autiotupa – ja tässä kohtaa selvisi myös kuinka piinaavan pitkä matka vielä olisi.

Lopulta myös autiotupa ilmestyi näkyviin, alkoi askel jo sen mukaisesti painaakin. Toki välissä piti vielä olla yksi ylitettävä joki, josta piti hetken hakea sopivaa ylityspaikkaa. Sellainen onneksi löytyi, ja pääsin lopulta tuvalle. Tuvalla oli hiljaista ja yksi henkilö oli majoittumassa uloskin; onneksi tuvassa kuitenkin oli tilaa, ja hiljaisesti heitin makuupussin laverille ja painuin unten maille. Makuualustakin oli mukana, mutta sen puhaltaminen olisi pitänyt aivan liikaa meteliä ja häirinnyt kämppäkavereita – tällä väsymyksellä kuitenkin kovakin alusta makuupussin kera kelpasi hyvin nukkuma-alustaksi. Paikat olivat aivan jumissa, mutta sekään ei paljoa häirinnyt...

Päivä 4

Reitti: Phitsusjärven autiotupa — Haltin uusi autiotupa — Halti — Haltin uusi autiotupa Kesto: ?–?, x km

Kolmas vaelluspäivä lähti liikkeelle rauhallisesti saksalaisen vaeltajan kanssa jutustellen. Hän oli lähtenyt Kautokeinolta Kalottireittiä pitkin kohti Kirunaa. Erikoiseksi suorituksen tekevät eväänsä: Mukana oli ilmeisesti pelkkiä nuudelipaketteja. Persoonallinen valinta. Hyttyset vähenivät heti järven rannan jälkeen, ja tällä kertaa luvassa oli lyhyt päivämatka Haltin autiotuvalle. Jalka oli valitettavasti edelleen kipeä, ja matkalla oli kivasti louhikkoakin. Haltin autiotupien jo näkyessä huomasin, että paikassa jossa kartan mukaan piti olla merkitty polku, oli lähinnä kivistä muodostettu nuoli. Mitään polkua ei näkynyt lähimaillakaan, mutta koska kyseessä oli selvästi suorin reitti, lähdin nuolen suuntaan.

Reitti oli hyvin louhikkoinen, ja lumilaikkujakin oli paikoin. Autiotuvat näkyivät kauas, mutta eteneminen oli ikävän hidasta. Lopulta pääsin kuitenkin perille, ja huomasin että olin ensimmäinen tuvan kävijä edellisenä päivänä loppuneen maalauksen jälkeen: Kaikki kalusteet olivat nostettuina lavereille. Tupa oli myös aivan kylmä kolmen päivän tuuletuksen jäljiltä.

Nostelin kalusteita paikoilleen ja lämmitin kaminaa valmistaen samalla lounaan. Samalla pohdiskelin hyvän aikaa, lähtisinkö nousemaan jo tänään Haltille vai olisiko syytä jättää reissu huomiselle. Kyselin varaustuvan puolelle ilmestyneiltä vaeltajilta tietoa sääennusteesta, ja koska täksi päiväksi oli luvattu selkeää ja huomiseksi sadetta, päätin lähteä nousemaan Haltille. Mukaan sopivat pakaasit (EA-varusteita, muonaa ja lämmintä vaatetta) ja päivärepun kanssa kohti huippua. Erehdyin kokeilemaan tässä kohtaa merkittyä reittiä. Vastaan tuli hyvin nopeasti joen ylitys, josta jälleen sai etsiä ylityspaikkaa. Sen takaa löytyikin Haltin merkitty reitti, joka ylitti samaisen joen toiseen suuntaan vain muutamien kymmenten metrien päässä. Kannatti, etenkin kun toiseen kenkään pääsi pieni määrä vettä ensimmäisessä ylityksessä...

Haltin polku oli hyvin merkitty, joskin louhikkoinen. Paikoin oli myös lumilaikkuja, mutta ne kantoivat hienosti ja olivat kohtalaisen helppoja kuljettavia. Loppujen lopuksi nousu Haltille onnistuivat hyvinkin nopeasti ja helposti. Jo Haltin rinnettä noustessa alkoi pieni tihkusade, ja Suomen korkeimmalle kohdalle päästessä taivaalta tuli jo kunnolla vettä. Paikalle ilmestyi samaan aikaan Norjan puolelta seurue, joka suostui onnekseni vielä ottamaan muutaman valokuvankin todisteeksi käynnistä, ja tietysti perille pääsyä piti juhlistaa pienellä viskimaljalla ja snackseillä.

Haltilta palatessa homma muuttui vaikeammaksi. Merkitty reitti toimi hienosti, ja lumiset kohdat olivat mukavia liukastella alas. Sen sijaan kiviset kohdat olivat melko tuskallisia, kiitos vammautuneen polven. Lopulta alas kuitenkin päästiin.

Tällä kertaa menomatkasta ”viisastuneena” palasin takaisin autiotuvalle suoraan, kulkematta merkittyä polkua. Ei reitti juuri helpompi ollut, mutta ei toisaalta kovasti vaikeampikaan ja mitään ylityksiä ei tarvinnut tehdä.

Tuvalle oli reissun aikana kerinnyt ilmestymään toinen vaeltaja, jonka kanssa juttelin hetken. Loppuilta menikin päivällisessä ja iltapalassa, varusteiden kuivatuksessa sekä tuvalta löytynyttä Vares-kirjaa lukiessa. Tulipa ensimmäistä kertaa myös venyteltyä enemmän, kiitos edellisyön ja -aamun täydellisen jumituksen.

Päivä 5

Reitti: Haltin uusi autiotupa — Ritnin huippu — Haltin uusi autiotupa — Phitsusjärven autiotupa Kesto: 12–17.00, x km

Neljäntenä vaelluspäivänä oli vuorossa Suomen korkeimman tunturin huiputus sekä paluumatkan aloittaminen jaksamisen mukaan. Aamulla herätessä olo oli melko kamala: Korvat, kurkku ja pää huusivat kaikki kilpaa kipuaan. Kuumalla juomalla ja aamiaisella sain kuin sainkin päivän kuitenkin käyntiin, ja vaikka sairastumisesta oli pieni epäilys niin päätin puskea eteenpäin kohti Ritniä.

Koska Ritnin huipulle ei mene merkittyä (tai käytettävissä olleen kartan mukaan oikein muutakaan) polkua, katselin helppokulkuisemman oloisen reitin. Täksi valikoitui Ritnin länsirinteellä menevän joen pohjoispuoli, jossa korkeuskäyrä vaikutti olevan tasaisin ja jossa piti merkintöjen mukaan myös olla vähiten kivikkoa.

Matka Haltin autiotuvalta joelle tapahtui taas eri reittiä kuin aiemmilla kerroilla; jälleen valinta kannatti, koska ylitys onnistui helposti ja löytämäni reitti oli todennäköisesti kulkukelpoisin tähänastisista löydöistä. Jatkoin joen vartta ylöspäin karttaen lumisia kohtia. Niistä kun ei oikein tiennyt onko alla lähinnä kiviä vai enemmänkin juoksevaa vettä, johon jään alle tippuminen voisi olla aikas vaarallista...

Maaston puolesta Ritnin rinne oli mielestäni reilusti helpompi kulkea kuin Haltin – kivikkoa oli yllättävänkin vähän. Matkalla löytyi myös jokin ketunomainen eläin, joka pälyili vähän arkana ja toisaalta uteliaana kiven takaa. Ilmeisesti kyseessä oli lopunperin naali. Ritnin huippujen erottamisessa oli pientä haastetta, joten päätin lopulta jatkaa joen kohdalta ylöspäin ja suunnata ensin kauemmalle, eli matalammalle, huipulle. Sinne myös pääsin, ja kävin tsekkaamassa myös Suomen korkeimman käymälän (joka on rakennettu matalammalla huipulla olevan Virve-maston rakennusten joukkoon.) Tältäkin huipulta oli hyvät näköalat, ja huipulle pääsyä piti tietysti hivenen juhlistaakin.

Matka jatkui edelleen nyt jo selvästi erottuvalle Suomen korkeimmalle huipulle. Ritnin huipputasanne oli melko kivikkoista, mutta matka ei onneksi ollut kovin pitkä ja siten korkeamman huipun saavuttaminen ei kauaa vienyt. Huipulla istuskelin sitten pidemmänkin hetken – näköalat olivat mielestäni reilusti Haltin vastaavia paremmat, ja toisaalta nyt oli käsillä retken käännekohta. Tästä alkaisi paluumatka kohti Kilpisjärveä.

Ritnin huipulta palailin aiempaa huonompaa reittiä kohti autiotupaa – luulin oikaisevani, mutta ehkä olisi vaan kannattanut kiertää nousureitille, aikaa olisi varmasti säästynyt. Lähempää huippua maasto on selvästi kivisempää, ja juurella oli melko soista.

Lisää uusi kommentti

Filtered HTML

  • Sallitut HTML-tagit: <a> <em> <strong> <cite> <blockquote> <code> <ul> <ol> <li> <dl> <dt> <dd> <h2> <h3> <h4> <h5> <h6> <h7> <p> <img>

Plain text

  • HTML-merkintää ei sallita.
  • Www-osoitteet ja email-osoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.
Lähettämällä tämän lomakkeen hyväksyt Mollomin tietosuojalausekkeen.